Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura

21.11.2006 - 14:21

Kainuun Sanomissa julkaistiin 9.11. arvostelu Lumikosta ja yhdeksästä muusta. Sen on kirjoittanut Raisa Kilpeläinen. Otsikko kuuluu näin: REAALIFANTASIA PIKKUPITÄJÄN KIRJALLISUUSMYSTEERIIN.

Aluksi kirjoittaja tietenkin kuvailee kirjan asetelmia ja päättää kuvailunsa kirjasta poimittuun sitaattiin: "Koko tämä perhanan kirjallisuus, jonka ympärillä hötkytään ja pokkuroidaan - eihän se mitään muuta ole kuin painokoneiden läpi ajettua mielenvikaisuutta. Ja kun on kirjoittanut niin monta romaania toisten ihmisten murhaamisesta ja epätoivoisista teoista kuin me Seuran kirjailijat ollaan kirjoitettu, niin ei sitä tarvitse kovin paljon vinksahtaa, kun ajattelee itsekin pystyvänsä kaikenlaiseen tarpeen vaatiessa."

Väliotsikon "Vieno paperin maku" alla todetaan näin:

Pasi Ilmari Jääskeläisen (s.1966) reaalifantasia Lumikko ja yhdeksän muuta saa juonenkuljetuksensa puolesta lukijan koukkuun heti ensilehdillä. ( - - ) Kuvitteelliseen kulttuurihistoriaan nojaava kirja vaatii lukijalta lupauksen heittäytymisestä; on avattava ovi jäniksenselkäläiseen maailmaan ja unohdettava sovinnainen - arki on täynnä selittämättöminä itsestäänselvyyksinä otettavia oikkuja. ( - - ) Outo puuska nappaa silloin tällöin vallan järjeltä ja lennättää sekä lukijan että juonen hetkeksi osaksi kiihkeää kuvitelmaa. Kirjassa jännitys ja yliluonnollisuus nivoutuvat kumman kivuttomasti kotimaiseen arkeen.

Kilpeläisen mukaan laajasta henkilögalleriasta "löytyy herkullisia yksityiskohtia, mutta osa hahmoista jää laihoiksi". Hän toteaa: "Vieno paperin maku keitoksessa on, mutta se ei estä kiduksiin lappamista. Nälkä lähtee, mutta joku mauste tai vielä huolellisempi esillepano nostaisi annoksen arvoon arvaamattomaan."

Arvostelun viimeinen osa alaotsikon "Novellistina kunnostautunut" alla esittelee kirjailijaa ja toteaa, että kirjailija on rinnastettu kotimaisen kirjallisuuden kentällä Johanna Sinisaloon - "molemmat kirjoittajat ovat voittaneet samoja novellipalkintoja".

Mitä tästä siis opimme? (kysyy kirjailija itseltään, sillä oppiahan kritiikeistä sopii aina ottaa, valikoivasti ainakin.) Juonessa ei siis ole moittimista. Realistiset elementit ja ne muut olen onnistunut kriitikon mukaan sekoittamaan luontevasti toisiinsa. Osa hahmoista jää laihaksi, mutta sen jo tiesinkin; kun kirjassa on paljon henkilöitä, ei kaikkia pysty lihottamaan syvällisiksi hahmoiksi, kun tarinakin pitää kertoa. Tässä kohdassa teinkin toisin kuin kustannustoimittaja neuvoi: Kanerva E. pyysi minua vähentämään Seuran kirjailijoiden määrää (muistaakseni juuri siitä syystä että osa jäi pelkiksi nimiksi), ja sen sijaan lisäsinkin sitä (koska luku kymmenen kuulostaa hyvältä ja sopi siihen sormijuttuun).

Lievä tai ajoittainen "paperin maku" on aiemminkin nostettu esille, lähinnä dialogin yhteydessä, mutta tässä kai tarkoitetaan kokonaisuutta. Luulen kyllä tietäväni, mistä tuo paperin maku tulee. Tai ehkä vain luulen tietäväni.

Mitä dialogiin tulee, myönnän auliisti, että vieroksun täysin luonnollista keskustelua, sellaisen sijasta yritän saavuttaa tiettyjä tyylitellyn elokuvamaisia vaikutelmia Fellinin ja muutaman muun tekijän tapaan, vaikka en ihan kaurismäkeläisille linjoille pyrikään. Salkkari-tyylistä dialogia en halua viljellä, vaikka sellainen voisi luonnollisemmalta tuntuakin - kirjallisuus on kirjallisuutta, puhukoot ihmiset kirjani ulkopuolella miten puhuvat. (Ja minun tuttuni sitä paitsi puhuvat juuri siten, kuin Lumikossa puhutaan.)

Kokonaisuuden paperimainen sivumaku sitten vaatii jo enemmän pohdiskelua. Ehkä taustalla on viehtymykseni mm. Kurt Vonnegutin teoksiin, joissa on mukana tietty viisasteleva sävy, joka sekin toimii vieraannuttavana tekijänä, mitä samastumiseen ja tapahtumien elävyyteen tulee. Parnasson arvostelussa kritisoitiin ajoittaista "oppimestarimaisuuttani" eli sitä, ettei Ella Milanan filosofinen teoretisointi ihan aina istu saumattomasti muuhun kerrontaan. Syytän siitä Kundera-vaikutteitani; Kunderahan se vasta selitteleekin henkilöidensä tekemisiä ja esittää pitkiä filosofisia pohdintoja kerronnan lomassa. Minä raukka sitten otin isoilta pojilta vaikutteita, ryhdyin temppuilemaan ja ihmekös tuo, jos välillä kaadun rähmälleni allikkoon.

Kokonaisuutena arvostelu on varsin positiivinen, ja kuten sanottu, huonokin arvostelu olisi parempi kuin ei arvostelua laisinkaan. Tuota paperista sivumakua täytyy vielä pohtia, koska se on nyt tullut jo parissakin arvostelussa esille. Minun pitää vain selvittää itselleni, onko tuo mainittu paperisuus tyylini olennainen osa, joka vain jakaa mielipiteitä (jolloin kyseessä on ilmiö nimeltään nahkahäntäefekti), vai karsittavissa oleva heikkous.

____________________

Nahkahäntäefekti: Tällä kirjallisuustieteellisellä termillä viitataan kesyrottien hännän aiheuttamiin reaktioihin. Samalla, kun tiedetään, että nahkainen häntä on olennainen ja erottamattoman fuktionaalinen osa kesyrotan olemusta, saatetaan häntää kritisoida sen aiheuttamien esteettis-reseptionististen reaktioiden vuoksi. Samalla tavalla jokin kirjallisuudellinen piirre voi olla erottamaton osa tietyn kirjailijan tai teoksen tyyliä ja samalla jakaa yksittäisenä piirteenä voimakkaasti lukevan yleisön mielipiteitä. Ilmiön tunnistaminen on tärkeää sikäli, että nahkahäntäefektin tuottaman kritiikin (kun nimenomaan hännän nahkaisuus on epäesteettiseksi koettu ja siten torjuttu piirre) ottaminen ohjenuoraksi johtaisi yritykseen muuttaa kesyrotta oravaksi (sikäli kuin kritiikin myötä "nahkaisuus" korvattaisiin attribuuttina "pörröisyydellä"), mikä luonnollisestikin johtaa koko teoksen olemuksen ja rakenteen murtamiseen yksittäisen, subjektiiviseen järjestelmään pohjautuvan reaktion perusteella.

Kategoria: arvostelut 3 kommenttia Kommentoi Ilmoita asiaton viesti

Jukka www

22.11.2006 - 19:46

Yritän uudelleen. Edellinen kommenttiyritykseni lensi bittien taivaaseen, tämä taas lähtee pienen punaviinin voimalla.

Milan Kundera on joskus kirjoittanut ainakin Olemisen sietämättömästä keveydestä (en muista, ulottuuko lausuma Kunderan muuhun tuotantoon), että se ei ollenkaan ole psykologinen romaani, vaan filosofinen. Henkilöt edustavat tiettyjä filosofisia ajatuksia, joita kirja ruotii. Heidän ei ole tarkoituskaan olla psykologisesti rakennettuja henkilöitä.

Minulle on syntynyt vaikutelma, että Suomessa psykologinen lukutapa on hyvin hallitseva. Ainakin julkisessa keskusteluissa ja kritiikeissä romaanihenkilöiden odotetaan olevan psykologisesti perusteltuja ja uskottavia, vaikka kirjailijan fokus olisi jossain aivan muualla kuin henkilöpsykologiassa. Huomaan itsekin nielleeni psykologismin vaatimukset: moni lukukokemus (ei kuitenkaan Lumikko) on tuntunut valjulta, kun olen ruvennut vaatimaan henkilöhahmoilta jotain muuta, kuin mitä varten heidät on (ehkä) luotu. Pitäisi uudelleen opetella lukemaan myös toisin.

Pasi I. J.

22.11.2006 - 20:00

No, kyllähän Kunderan OSK:n henkilöt ovat psykologisestikin perusteltuja, vaikka kirjailijalta vaikuttava kertoja rakentaa heidät aivan lukijan silmien edessä, tehden lukijan tietoiseksi siitä, että kyse on fiktiivisistä hahmoista. Mutta tietty tyypillisyyden vaatimus joskus tökkii - esimerkiksi minun lapsihahmojani on monesti kritisoitu epäuskottaviksi (pitkälti varmaan aiheestakin), ja silti monet oikeatkin lapset ovat aika epäuskottavia puheidensa ja tekojensa osalta. Vaatimuksissa ei siis ole kyse siitä, onko jokin mahdollista, vaan siitä, onko se tyypillistä ja todennäköistä.

Kyllä se realismin vaatimus on aika lailla kaventanut käsitystä siitä, mikä on onnistunutta ja kunnollista kirjallisuutta. Elämä itsekin on realismia ihmeellisempää.

Ilkka Ahmavaara

23.11.2006 - 00:56

Todellisuus on tarua. Mutta sitäkin todellisempaa on realismi jne. On hyvä että kielen välineitä kootaan asiaa käsittelemään, luulisin.