Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura

26.10.2006 - 17:26

Postilaatikosta löytyi aina yhtä virkistävä lähetys - Tähtivaeltajan uusin numero. En ole vielä juurikaan ehtinyt lukea sitä, mutta heti ensimmäiseksi tietenkin piti tsekata, löytyykö Lumikko-arviota. Löytyy.

Koko sivun mittaisen arvostelun on kirjoittanut Toni Jerrman. Teksti on jyrkän myönteinen, yhtään poikkipuolista sanaa siinä ei romaanistani sanota. (Tonin kissa pääseekin sitten tänään kotiin melkein ihan ehjänä.) Juonta selostetaan sopivasti - romaanin luonne käy selväksi, vieläpä ilman spoilereita. Esitän tässä joitakin otteita arvostelusta niitä varten, jotka vielä harkitsevat, josko viitsisivät lukea romaania Lumikko ja yhdeksän muuta:

"Lumikko ja yhdeksän muuta lunastaa kirkkaasti Jääskeläisen novellistiikan synnyttämät lupaukset."

"Romaanin luoma kirjailijakuva on herkullinen ja satiirisen tragikoominen."

"Lumoavasti kirjoitettu ja oivaltavia kielikuvia sisältävä teksti leikkii kirjallisen maailman omalaatuisuuksien ohessa intertekstuaalisilla viitteillä sekä sisäpiirin vitseillä. ( - - ) Viittausten tajuaminen ei ole välttämätöntä tarinan ymmärtämiselle, mutta niiden huomaaminen tuo lukukokemukseen oman anteliaan bonustasonsa."

"Kaikki edellä mainittu on kuitenkin vasta pintaraapaisua rikkaan romaanin teemoista ja aihepiireistä. Kirjassa hahmotellaan filosofisia ajatelmia siitä, kuinka ihmisen minäkuva, elämäntulkinta sekä suhde ympäröivään maailmaan muodostuvat. Teos puhuu muistin häilyvyydestä, tulevaisuudenodotuksista, olemassaolon tarinasta. Moraalia ja etiikkaa unohtamatta."

"Nämä ja lukuisat muut taitavasti yhteen kytkeytyvät arvoitukset pitävät kerronnan virkeänä ja saavat ahmimaan teosta eteenpäin. Langat myös kurotaan kirjan kuluessa kauniisti kokoon - ilman, että ratkaisut pilaisivat romaanin yllä leijuvaa maagisrealistista tunnelmaa."

"Teoksen päätyttyä mieleen jää kaipuu. Halu matkustaa Jäniksenselälle. Tarve saada käsiinsä Laura Lumikon Otuksela-kirjoja. Intohimo maailmaan, joka on mystisyydessään taianomaisempi kuin arkinen kokemustodellisuutemme."

Arvostelu on siis ylistävä (mikä on mukavaa). En esitä vastalauseita, kriitikko kun on ilmeisesti lukenut kirjailijan kirjoittaman kirjan juuri niin kuin se on tarkoitettu luettavaksi, ihailtavaa kompetenssia osoittaen. Onneksi minulla on yhä tallessa niin Opettaja-lehden kuin Lapin Kansankin arvostelut, jotka tarjoavat vähemmän innostuneita huomioita romaanista - muutenhan saattaisin ylpistyä ja kävellä päin katulamppuja mustissa kirjailijanlaseissani.

Vakavasti puhuen: Kyllähän minä iloitsen näistä positiivisista arvosteluista, joita Lumikolle on suotu huomattavasti enemmän kuin negatiivisia. Silti olisi outoa, jos jokainen kriitikko olisi riemastunut kirjasta. Tosiasia kun on, että vaikka ehkä on olemassa niin surkeita kirjoja, ettei niistä yksikään kompetentti kriitikko innostu, ei varmastikaan ole olemassa niin hyviä kirjoja, että niistä jokainen kompetentti kriitikko aidosti ja täydellisesti riemastuisi.

(Nyt siirryn puhumaan Aleksis Kivestä ja Dostojevskistä, mutta älkää luulko, että olisin suinkaan sujauttamassa Lumikkoa klassikkohyllyyn...)

Pelkkiä kehuja saavat vain kanonisoidut klassikot, sellaiset kuin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, joka sekin aikoinaan - ennen kaanoniin pääsyään - sai myös melkoista ryöpytystä osakseen. Nythän Kiven klassikkoa ei kukaan uskalla julkisesti kritisoida, samoin kuin ei Dostojevskin Rikosta ja rangaistustakaan.

Kanonisointi voi säilöä kirjan jälkipolville - siitä otetaan yhä uusia painoksia ja sitä mainostetaan koulukirjoissakin ja tuputetaan jo lapsille - mutta samalla kanonisointi voi tavallaan tappaa kirjan, nostaa sen niin korkealle kaapin päälle, ettei sitä enää kukaan uskalla aidosti kohdata. Kun alkaa lukea Seitsemää veljestä, tietää, että siitä kuuluu pitää, ja jos ei pidä, niin on itse moukka. Jos jokin vastaantuleva juttu ei miellytä, se on merkki omasta tyhmyydestä, ja kirjaa pitää tutkia niin kauan, että tajuaa sen erinomaisuuden. Kaikkihan nyt Kiven klassikosta pitävät ja haluavat sen mukaansa autiolle saarelle, paitsi jos ovat yläasteikäisiä poikia ja siis kykenemättömiä ymmärtämään Oikeaa Kirjallisuutta ja sen Eittämätöntä Neroutta.

Tavallaan aika masentavaa. Itse opin nauttimaan Dostojevskistä vasta, kun hyväksyin hänen teostensa epätäydellisyyden ja luin teosta niin kuin kirjailijakollegan teosta luetaan, ei niin kuin ryömisin Jumalan jaloissa. Löysin tylsiä ja kaikkea muuta kuin nerokkaasti kirjoitettuja kohtia ja löysin myös kaikenlaista hienoa. Sellaista on aito lukeminen. Kirjat ovat kuin ihmisiä. Jostain kirjasta ei pidä, vaikka sen tajuaa hienoksi ja arvokkaaksi. Jokin on trashia, mutta silti viehättää oudosti. Johonkin ihastuu, toiseen rakastuu, kolmas jättää viileäksi, neljäs raivostuttaa. Reaktio perustuu vain osittain itse kohteeseen, suurin osa reaktiosta syntyy kohtaamisessa ja kohtaajan subjektiivisessa päässä.

Lumikko ja yhdeksän muuta tuskin viralliseen kaanoniin koskaan "joutuu", mutta vaikka niin jostain syystä kävisikin, niin toistaiseksi sitä onneksi vielä luetaan kuten elävää kirjaa luetaan - avoimin mielin, yhtä valmiina tympääntymään kuin ihastumaankin. Pääasia, että luetaan.

Kategoria: arvostelut 0 kommenttia Kommentoi Ilmoita asiaton viesti