Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura

31.08.2006 - 16:53

Kirjallinen aikakauslehti Parnasso arvostelee romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta uusimmassa numerossaan (4/2006), mikä on varsin mukavaa.

Kriitikko Jani Saxellin mielestä minä näytän seuraavan Sinisalon ja Verrosen jalanjäljillä - kaikki kolme ovat laajentaneet sf-piireissä arvostettujen novellien jälkeen kohti valtavirtakirjallisuutta, "omintakeisuutensa ja arvaamattomuutensa säilyttäen". (Sinisaloa seuraisin mieluusti vähän pitemmällekin esikoisromaanin menestyksen suhteen...) Arvostelu jatkuu:

"Reaalifantastikoksi" julistautunut Jääskeläinen jatkaa romaaniesikoisessaan rajankäyntiä arkitodellisuuden ja pohjoisen maagisen realismin välillä.

Saxell selostaa muutaman kappaleen verran kirjan sisältöä mutta ei onneksi spoilaa juonta. Hän toteaa minun olevan Höegin, Garcia Marquezin ja Federico Fellinin sukulaissielu, oletettavasti blogiini nojautuen - ilman omia Fellini-höpinöitäni tuskin elokuvaohjaajan nimi olisi esille noussut.

Vetävä, rönsyilevä tarinankerronta lomittuu filosofisiin pohdintoihin elämän selittämättömyydestä, pelilaudasta nimeltä arkitodellisuus ja tarinoista, joihin kulloinkin pukeudumme. (--) Ajatuskulut on useimmiten onnistuttu upottamaan itse romaaniin. Oppimestarimaisuudeltakaan ei tosin vältytä.

Henkilökaartini ja Jäniksenselän hivenen liioiteltua kirjallisuusintoa Saxell pitää toisaalta satiirisuudessaan "nautittavana", toisaalta hän toteaa, ettei "jatkuva sisäänpäinkääntyneisyys" välttämättä tee hyvää fiktiolle. Kriitikko havaitsee paperinmakua myös "paikoitellen epäaidoissa dialogeissa".

Näistä kriittisistä havainnoistaan huolimatta Saxellin arvio jää sävyltään pääosin positiiviseksi, ei vähiten arvostelun viimeisen kappaleen ansiosta:

Kiehtovan fantastiset visiot ja monitasoisen, ajatuksia herättävän kerronnan Jääskeläisen selvästikin taitaa. Lumikko ja yhdeksän muuta saattaa nousta kirjasyksyn kärkikastiin. Ainakin se on vahva lupaus tulevasta.

Tuo dialogien epäaitous sai minut miettimään omia keskustelujani. Minusta alkoi tuntua, että omat dialogini - siis ne, joita käyn todellisessa elämässä - ovat epäaitoja. Ehkä minun pitäisi alkaa seurustella normaalien ihmisten kanssa, jotta saisin tietää, miltä ne aidot dialogit kuulostavat. Taidan tuntea vain kummallisia ihmisiä. Veljeni kanssa käymiäni keskusteluja en viitsi siteerata kenellekään. Toiseen potenssiin korotettu sisäpiirin käänteishuumori voisi vakuuttaa kuulolle sattuvan psykiatrin pikaisesta hoidon tarpeesta.

No, joka tapauksessa oli mukavaa tulla Parnasson kaltaisen instituution noteeraamaksi. Etenkin tuo saattaa nousta kirjasyksyn kärkikastiin hivelee. (Toivottavasti joku muistaa kertoa minullekin, jos niin tosiaan käy... mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Missä se kärkikasti sijaitsee?)

Kategoria: arvostelut 3 kommenttia Kommentoi Ilmoita asiaton viesti

ul1211

01.09.2006 - 01:47

niinpä. Kysymys kuuluu, mitä on se tavallinen elämä ja missä ne tavalliset keskustelut joista puhutaan. Niistä saa sellaisen kuvan, etteivät ne muistuta omaa arkitodellisuuttani. olenko epätodellinen?

Pasi I. J.

01.09.2006 - 06:46

Yritänpä tässä kirjoittaa aitoa dialogia:

-Vittu.
-Tä?
-Ei oikei lähe. Niinku nukuttaa vähä.
-Jeh. Juu. Hohhoijaa.
-Oliksä muute se yhe kaa...
-Hä?
-Ei mitää.
-Eiku tä? Kene kaa?
-No vittu se yhe, unoha. Mä vaa kuulin...
-No saatana.
-Jeh.

Tällainen siis on arkirealistinen keskustelu. Omasta mielestäni parhaat oikean elämän keskustelut ovat jotain muuta.

Laajis www

01.09.2006 - 10:22

No mutta hienohan tuo näytepätkä oli! Se kertoi keskustelijoiden välisistä suhteista toisiinsa ja muihin ihmisiin paljon enemmän ja paljon tiiviimmin kuin moni muu, ns. henkevämpi tai muka kiinnostavampi, kaiken sisältönsä rautralangalla eksplikoiva keskustelu. Tuollaisella aidolla tai aidon näköisellä arkikeskustelulla voi parhaimmillaan tehdä ihmeitä. Mainiota!