Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura

11.08.2006 - 16:24

Lumikko on siis arvioitu aiemmin Hesarissa, Portissa, Keskisuomalaisessa ja Ilta-Sanomissa. Tänään löysin arvostelun myös Opettaja-lehdestä, otsikolla MAAGISTA REALISMIA VÄRIKKÄÄSSÄ KIRJAILIJAPIIRISSÄ. Aiemmista arvosteluista tämä poikkeaa olemalla nihkeämpi - tällä kertaa romaanista löytyy jo heikkouksiakin.

Selostan arvostelua tässä hieman laajemmalti, koska moni blogin lukija ei välttämättä ole Opettaja-lehden tilaaja. Arvostelun kuitenkin voi lukea kokonaan Opettaja-lehden numerosta 32 sivulta 38; verkossa arvostelu on luettavana täällä. (SPOILERIVAROITUS! ARVOSTELU PALJASTAA JUONTA VARSIN PALJON!) Sen on kirjoittanut Jari Olavi Hiltunen. Kommentoin tässä kriitikon kommentteja - en kirjoittaakseni vastinetta, vaan tuodakseni blogissa esille kirjailijan mielenliikkeitä arvostelun äärellä.

Näkyvyyttä toki tulee jälleen, arvostelu vie koko sivun. Jos Sisättö spoilasi jonkin verran juonta Hesarissa, Opettaja-lehden Jari Olavi Hiltunen spoilaa sitä vielä enemmän. Tosin spoilauksen vahinkoa lieventää se, että Hiltunen referoi juonta väärin joissakin kohdissa; jotkut viittaukset olivat hieman virheellisiä Keskisuomalaisenkin arviossa. Näin käy helposti, kun lukee paljon ja nopeasti eikä tee samalla tarkkoja muistiinpanoja - tämän tiedän myös omasta kokemuksestani. Toisaalta romaanin monet tapahtumat ovat monitulkintaisia, ja kyse voi olla vain erilaisesta lukutavasta. Hiltunen näkee romaanin käsittelevän pitkälti mielenterveysongelmia, mikä hieman yllättää minut. No, kyllähän minä niistäkin kirjoitin, mutta en minä itse osannut pitää niitä noin olennaisena osana kirjaa.

Hiltunen toteaa:

" - - Lumikko ja yhdeksän muuta on vanhanaikaisessa kirjallisuushengessä sepitetty mutta uudehkoja tyylikeinoja hyödyntävä jännityskertomus maalaiskunnan erikoisesta kirjailijaseurasta. Ylvään teoksen maagis-realistista kerrontaa jännittää kohtalaisen hyvin rakennettu ja hallittu dekkarijuoni."

Kirjailijana arvostelua tietysti lukee helposti yliherkkänä sanojen vivahteille. Sanan "kohtalainen" kohdalla kirjailija tietysti nyrpistää nenäänsä loukkaantuneena kuin herkkä neitonen, joka ei ole varma siitä, onko häntä loukattu vai kehuttu. Kyllähän arvostelu on pääosin positiivinen, vaikka ei niin puhdas kehukokoelma olekaan kuin neljä edellistä. Hiltunen selostaa juonta ja arvioi sitten näin:

"Aikaisemmin mm. palkittuja scifi-novelleja julkaissut Jääskeläinen onnistuu romaanidebyytissään yhdistämään varsin kypsällä tavalla uni- ja harhakuvia sekä todellisia tilanteita. Yllätykselliset tapahtuvat seuraavat toisiaan luontevasti, ja jännite säilyy loppuun asti."

Miljöön kuvauksessa ansioni ovat Hiltusen mukaan vähäisimpiä:

"Maalaiskuntana Jäniksenselkä on epäuskottava luomus, jossa sadat harrastajakirjoittajat kilpailevat toisiaan vastaan kirjoittamisessa todellisella kyynärpäätaktiikalla."

No, eihän Jäniksenselkää ole tarkoitettukaan sosiologiseksi analyysiksi tyypillisestä pikkukaupungista, joten voin vain myöntää kriitikon olevan aivan oikeassa. Mietin asiaa itse kirjoitusvaiheessa melko paljon. Ehkä juuri tässä reaalifantasia eroaa realistisesta proosasta. Realistiseen kerrontaan tottunut lukija voi hämmentyä, kun mimesis ohenee ja esille nousee fantastisia piirteitä. Toisaalta todellisuuskin on joskus tarua ihmeellisempää. Jos kirjoittaisin kirjan eräästä keskisuomalaisesta pikkukylästä ja kertoisin kaiken, mitä siellä on tapahtunut, tarinaa pidettäisiin liioitellun groteskina ja epäuskottavana...

"Maagiset tapahtumat, mm. kirjarutto, sekoittavat romaanikerrontaa vaikuttavammin kuin groteski liioittelu, johon kirjailija lähtee tämän tästä. Kerronnan ironiset elementit eivät vieraannuta ylen tehokkaasti vaan jäävät humoristisiksi. Jännityskerronnan Jääskeläinen sitä vastoin hallitsee kuin paljon julkaissut dekkaristi."

Onko romaanissa "groteskia liioittelua"? No, siinä on varmasti groteskeja piirteitä, ja siinä on myös liioittelua. WSOY:n hylkäyskirjeessa itse asiassa kiinnitettiin huomiota aika pitkälti samoihin asioihin. Ne ovat toki kirjassa, ei kriitikko ole niitä päästään keksinyt. Liioittelu on toinen nimeni, se on jossain määrin aina kuulunut tyyliini, koska minä näen maailmassa paljon groteskia liioittelua, vaikka haluaisimme maailman olevan sävyisä ja miellyttävä. Toisaalta liioittelu on samalla aika pitkälti maagis-realistinen piirre. Voin vain jälleen tunnustaa tekoseni, josta kriitikko minua syyttää (tai kirjaani, en minä tätä henkilökohtaisesti ota...), mutta samalla todeta, että sama piirre on monia muita nimenomaan miellyttänyt. Jonkinasteinen liioittelu kerronnallisena keinona siis jakaa lukijoideni mielipiteitä.

Humoristisuus on tarkoituksellista; elämän traagisimmissakin tilanteissa on aina samalla jotain humoristista, ainakin tietystä näkökulmasta. Ei kai lukijaa ollut tarkoituskaan vieraannuttaa henkilöistä ja tapahtumista - haluan lukijan välittävän romaanin henkilöistä, vaikka heidän kuvaamisessaan tiettyä ironiaa viljelenkin.

"Opettaja-kirjailija lähestyy kaunokirjallisuuden tekemisen reunaehtoja ja kirjallisuusinstituution historiaa mukaansatempaavasti parodioiden, jopa hauskasti. Varsinkin romaanin alku on mieleenpainuva. (- - ) Henkilökuvauksessa Jääskeläinen päästää pirut irti ja pirstoo luutuneita mielikuvia. Monta hyvää ideaa romaaniinsa keksinyt kirjailija havainnollistaa hyvin mielenterveysongelmien etenemistä. Mielenterveysongelmien mahtipontinen esittely niin Ellan lähipiirissä kuin Seuran kirjailijoilla luo Jääskeläisen teokseen melko synkän vireen."

Tässä kohtaa joudun todella palaamaan omaan kirjaani ja selailemaan sitä hieman hämmentyneenä. Mielenterveysongelmiako minä esittelinkin, ja "mahtipontisesti"? Toisaalta arvelen samalla onnistuneeni siinä, mitä yritin. Halusinhan rakentaa tarinan niin, että siihen voi soveltaa useampaakin erilaista lukutapaa. En halunnut vääntää mitään rautalangasta tai tarjota väkinäisiä loppuselvityksiä siitä, mitä todella tapahtui ja mitä ei. Kriiitikko Hiltunen on valinnut yhden mahdollisista lukutavoista, siinä selitys. Ihmettelen lähinnä omaa hämmennystäni. Ehkä sittenkin itse olin huomaamattani sitoutunut siihen toisenlaiseen lukutapaan ja olettanut lukijoidenkin valitsevan samoin?

"Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanin ironisoitu kirjailijakäsitys paljastuu karuksi. Romaanikertoja saa rinnalleen vuorotellen Jäniksenselän Kirjallisuusseuran alkuperäisjäsenten äänet. Nämä kuitenkin vaikuttavat melko infantiileilta, jopa keskeneräisiltä tyylikkääksi hiottuun kertojaan verraten."

Arvostelun loppu jää askarruttamaan. Pitääkö kriitikko romaanin heikkoutena sitä, että nämä toiset äänet vaikuttavat "infantiileilta ja keskeneräisiltä"? Puhettahan ne ovatkin tarinassa, tarkoituksellisesti muodotonta ja hiomatonta. Kirjan huolellisesti lukenut lukija ymmärtää, mistä on kyse, mutta kirjaa tuntematon voi pitää Hiltusen luonnehdintaa moitteena. Eli jälleen Hiltunen on oikeassa, mutta en ole varma siitä, onko hän ymmärtänyt havaitsemansa piirteen olevan tarkoituksellinen, olennainen osa kirjan juonta. Ehkä on, ehkä hän ei vain pidä ratkaisua onnistuneena. Vaikea sanoa, toteamus jää hivenen vaikeaselkoiseksi.

Kokonaisuutena arvostelu siis on suht positiivinen, joskin se antaa ymmärtää, että teoksessa on myös puutteensa. (Niitä en suinkaan kiistä, joskin itse pitäisin monia Hiltusen mainitsemia puutteita pikemminkin ominaisuuksina, tarkoituksellisina tyylivalintoina, joista voi tietenkin olla pitämättäkin.)

Ehkä eniten minua itseäni häiritsee (näin subjektiivista kokemusta avatakseni) se, ettei Hiltunen näe tarinassa lainkaan sitä kauneutta, jota tiettyjen irvokkuuksien seuraksi kuvittelen sijoittaneeni. Itse en osaa pitää kirjaa niin raakana, irvokkaana ja synkkänä kuin tämän arvion perusteella voisi luulla.

Kategoria: arvostelut 0 kommenttia Kommentoi Ilmoita asiaton viesti