En minä täällä enää ole. Kävin vain putsaamassa kaapit ja noutamassa parit sukat. Vaikutan nykyään täällä.

Jos haluat saada tiedon päivityksistä, uuden blogin Blogilista-tiedot löytyvät täältä.

Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura muuttaa Wordpress.comiin, missä jatkan bloggaamista entiseen malliin.

Uusi blogi on siis täällä.

Osoite:

http://janiksenselka.wordpress.com/

Blogilista on hyvä tapa pysyä selvillä suosikkiblogiensa päivityksistä. Uuteen osoitteeseen siirtyneen blogini voit tilata täällä.

_______________

Edit:
Puolentoista vuoden aikana tänne on kertynyt paljon materiaalia, jonka aion myös säilyttää täällä, vaikka uudet jutut ilmestyvätkin uuteen blogiin. Kiitän vakiokävijöitä, jotka ovat tervetulleita uusiin tiloihin WordPressiin!

Kaikki blogittajat näyttävät pitävän blogissaan jonkinlaista joulukalenteria. Niin teen minäkin:

3. joulukuuta

Ella Milana kulkee huoneesta toiseen. Suuri ja kunnioitettu kirjailija Talvimaa sytytti valot Jäniksenselän jokavuotiseen joulukuuseen, joka loistaa kirjastomäen päällä, ja kirjakaupat myyvät Martti Talvimaan lapsille kirjoittamaa joulukirjaa valtavalla vauhdilla, mutta kirjailijan kodissa ei näy joulusta merkkiäkään.
  
Tai kas, siinä onkin joulupallo, eebenpuisen naishahmon kädessä. Ehkä Martilla on sittenkin joulumieltä?
  
- Ingrid sen siihen on tuonut, Martin ääni sanoo Ellan takana. - Vaikka lupasi olla käyttämättä avainta enää. Kun tulin kotiin, löysin ovesta lapun, jossa Ingrid selitti toimineensa pakkotilanteessa: hänen oli pakko saada tuoda edes yksi joulukoriste minun talooni.
  
Ella nyrpistää nenäänsä. - No onhan täällä se minun tuoma suklaakalenteri. Mittatilaustyönä tehty, erityisen suuret luukut, jotta sisään mahtuu kunnon herkkuja. Kai sinä olet muistanut avata luukut? Tänään on aika avata jo kolmas luukku.
  
Martti ei vastaa. Ella kääntyy. Syvät varjot liukuvat Martin katseen takana ja koko talo tuntuu hämärtyvän.

- No mikäs nyt on?

Martti rojahtaa nojatuoliin. Lattia tärähtää niin, että joulupallo putoaa puunaisen sormenpäästä ja vierii lipaston alle. Ella poimii joulupallon ja katsoo omaa heijastustaan. Hän näkee pupilliensa leviävän.

- Se joulukalenteri, Martti sanoo. - Avasin kyllä joulukuun ensimmäisenä päivänä ensimmäisen luukun ja toisena toisen, heti aamulla. Mutta sattui sellainen juttu, että kun minä tänä aamuna heräsin, kaikki luukut oli avattu ja koko kalenteri tyhjennetty suklaasta. Jäljellä pelkkää pahvia.

Ella katsoo Marttia joulupallon takaa ja värähtää. - Tyhjennetty...? Kuka ihme...?

- Epäilen Rottakeisaria, Martti sanoo vakavasti.

He katsovat toisiaan. Kello raksuttaa seinällä. Jostain etäältä kuuluu koiran haukuntaa. Viileä henkäys kulkee talon läpi ja Ella muistaa jälleen sen, joka asui puutarhassa. Sen pitäisi olla nyt poissa, mutta jospa se on palannut?

Sitten Martin vakavuus alkaa rakoilla. Ella tuhahtaa, murahtaa ja heittää joulupallon kirjailija Talvimaan isoon päähän, josta se kimpoaa lattialle. Ella nauraa ääneen, mutta helpotuksen tunne ohenee sitten - hän ei ole ihan varma, onko ilme Martin kasvoilla hymy vai kauhistunut irvistys. Epätietoisuuden hetki venyy venymistään. Ella avaa suunsa kysyäkseen Martilta suoraan, mistä on kyse.

Silloin kaikki valot sammuvat.

- Sähkökatko, Ella sanoo ja yrittää viljellä huumoria: - Tai ehkä tontut ovat hyökkäämässä taloon...

Martti ei vastaa. Pimeys tihenee, ilma on paksumpaa kuin äsken, ja kaiken keskellä Ella ei haluaisi kuulla kirjailija Talvimaan hengitystä, jonka rytmistä erottuu hermostuneisuus. Sisään ja ulos. Kuinka kukaan voi hengittää noin raskaasti? No, pian valot syttyvät taas. Pian sähkönjakeluun tullut häiriö korjataan ja kaikki on taas normaalia ja valoisaa ja iloista ja tämä pikku episodi tuntuu hassulta. Ella tietää sen. Kaiken tapahtuneen jälkeen hänen mielikuvituksensa vain riistäytyy helposti hallinnasta, varsinkin kun hän on istunut kaikki yöt kirjoittamassa romaaniaan ja törmäilee päivisin lyhtypylväisiin ja Jäniksenselän patsaisiin.

Pian valot syttyvät. Siihen ajatukseen Ella tarraa, kun sekunnit kurottautuvat kohti ikuisuutta, mutta kuten Ella on jo oppinut, valoisten hetkien väliseen pimeyteen mahtuu aivan liian paljon kaikenlaista.



___________________


(Jäniksenselkäläinen joulukalenteri siis päättyy tähän, koska joko Rottakeisari tai kirjailija Talvimaa avasi kaikki luukut kerralla.)

Välillä pitää löytää aikaa Eläintarha-kokoelman työstämiseen. Juuri tällä hetkellä olen toimittanut kustannustoimittajalle kaikki kokoelman novellit, yhtä lukuun ottamatta, niin hiottuina kuin nykytaidoillani on mahdollista. Kustannustoimittaja taas on toimittanut minulle pinon tuollaiseen kuntoon saatettuja tekstejä takaisin, omilla kommenteillaan varustettuina, ja niistä olen ehtinyt työstää lopulliseen julkaisukuntoon neljä. Määritteitä on yhä pitänyt poistaa, välimerkkejä vaihtaa (huomaan käyttäneeni liikaa puolipistettä) ja joitakin ilmauksia muotoilla uusiksi tai poistaa kokonaan.

Olen kirjoittanut uusiksi myös pari vanhempaa pikkutekstiä, jotka eivät olleet mukana Portti-kokoelmassa, ja nekin tulevat mukaan uuteen kokoelmaan. Aika lailla erilainen kirja tästä tulee kuin siitä seitsemän vuotta sitten julkaistusta - erilainen ja parempi.

Epäkirjallisuudellisille sivuprojekteille ei oikein olisi aikaa, mutta onhan se tehtävä, minkä on luvannutkin tehdä. Olen kehittänyt käsitteen "15 minuutin remontti". Sillä tarkoitetaan mitä tahansa kodin pikkukorjausta, joka järjellä ajatellen ei voi mitenkään viedä enempää aikaa kuin 15 minuuttia mutta johon sitten kuluukin päiväkausia (ja huomattavia summia rahaa), syystä tai toisesta. Monet sivuprojektit ovat näitä 15 minuutin remontteja. Aikaa ja energiaa kuluu nysväämiseen ja vääntämiseen, jonkin pikku detaljin kanssa taistelemiseen. Jatkossa yritän keskittyä kirjallisuuden kirjoittamiseen silloin harvoin, kun päivätyö jättää minulle aikaa ja energiaa. Ei enää 15 minuutin urakoita, joissa kuluu koko elämä.

________________

Ostin ja katselin Babylon 5 -dvd:n, jonka nimi on Kadonneet tarinat. Olisivat saaneet pysyäkin kadoksissa, heppoista ja masentavaa kamaa kun olivat. Aloin katsoa myös suosikkiohjaajani Won Kar Wain esikoiselokuvaa As Tears Go By. Jäi toistaiseksi kesken 45 minuutin kohdalla. Muistuttaa liikaa huonoa suomalaista elokuvaa: tylsiä henkilöhahmoja, joiden kohtalosta ei jaksa kiinnostua, ihme sähläystä ja aivan helvetillisen huonoa kasaritaustamusiikkia, joista kauhistuttavimpana mainittakoon Hong Kong -versio viisusta nimeltään You Take My Breath Away.

Huvitin itseäni ja jälkeläistäni kehittelemällä superrikollisen jouluskenaarion vanhojen Batman-roistojen tyyliin: Vuoden aikana voisi kouluttaa lauman vihaisia saksanpaimenkoiria, joille sitten joulun alla puettaisiin ylle punaiset pukinvaatteet, tekoparta ja tonttulakki. Kaulaan pujotettaisiin teknopanta, josta kuuluisi hyvän joulun toitotuksia. Koirat lastattaisiin pakettiautoon ja kuljetettaisiin tavarataloon, missä ne päästettäisiin irti. Ihmisten näkyviin ilmestyisi äkkiä joulusaksanpaimenkoiria, jotka toivottaisivat ihmisille hyvää joulua samalla kun hyökkäisivät heidän kimppuunsa.

Tällaisia ajatuksia siis voi syntyä, kun mielessä törmäävät vanhat Batman-jaksot ja tavaratalojen joulumusiikki.

__________________


Brittiläiset muslimijohtajat yrittävät puhua järkeä sudanilaisille hörhöille - hyvä uutinen, joka varmasti torjuu sellaista mielikuvaa, että kaikki muslimit olisivat yhtä ja samaa porukkaa.

___________________

Kävin Jyväskylän Kirjatorilla, josta siis voi ostaa kirjoja ovh-hintaa halvemmalla. Siellä oli romaanin Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006) ensimmäistä painosta - siis sitä kovakantista - poistomyynnissä hintaan 13 euroa. Yllättävämpi oli se havainto, että Essi Henrikssonin suht tuore Ilmestys (Gummerus 2007) oli sekin jo Kirjatorilla.

Omaan kirjaan törmääminen kirjakaupassa on muuten jotenkin nolostuttava kokemus. Sen luokse ei voi ainakaan jäädä seisoskelemaan kovin pitkäksi aikaa, syystä jota en täysin ole vielä ymmärtänyt mutta jota yritän selvittää.

Muuan brittiopettaja antoi kuulemma lasten keksiä nimen luokan nallekarhulle. Yhden lapsen nimi oli Muhammed. Lapsi ehdotti, että hänen nimensä annettaisiin nallellekin. Opettaja suostui. Häntä syytettiin islamin loukkaamisesta. Hänet karkotettiin.

Nyt sitten tuhannet sudanilaiset vaativat rangaistuksen koventamista kuolemanrangaistukseksi.

Hienoa. Tuskinpa kyseessä taaskaan on kovin spontaani mielenosoitus. Joku jossakin ajaa jotakin agendaa ja käyttää hyväkseen kouluttamattoman kansan uskonnollisia tunteita. Jos paikallinen imaami käskisi ihmisten suuttua jollekulle satunnaiselle ihmiselle siitä, että tämä vaikkapa raapii partaansa tavalla, joka on tulkittavissa profeetan pilkkaamiseksi, varmasti kansa tottelisi.

On selvää, ettei tällainen absurdi meuhkaaminen ainakaan vahvista länsimaisten ihmisten mielikuvaa islamista "rauhan uskontona", puhumattakaan siitä, että se lisäisi kunnioitusta tai positiivista mielenkiintoa islamia kohtaan. Nukkemestareiden tarkoituksena on siis saada meidät pelkäämään ja vihaamaan kaikkia muslimeja. Miksi? Jotta länsi voisi hyvin omatunnoin hyökätä kaikkialle, missä asuu näitä nallekarhukuolemantuomioita jakelevia ihmisiä - muslimeja? Salaliittoteoriat alkavat ikävällä tavalla tuntua kaikkein järkevimmältä selitykseltä. Ehkä kaiken takana ovat USA:n uskonnollisen äärioikeiston haukat, jotka haluavat

a) öljyä ja kaupan päälle
b) sen viimeisen raamatullisen taistelun, jonka jälkeen hyvät kristityt otetaan taivaaseen.

Toinen vaihtoehto on Al Qaida, joka haluaa lännen oppivan vihaamaan muslimeja, jotta kaikki muslimit saataisiin vihaamaan länttä - en suostu uskomaan, että edes enemmistö maailman muslimeista todella haluaisi haastaa riitaa esimerkiksi tavallisten eurooppalaisten kanssa.

Mutta mitä hyötyä Al Qaidan johtajille olisi lännen ja islamilaisen maailman täysimittaisesta sodasta? Öljyähän heillä jo on. En oikein usko, että ääri-islamistien johtajat todella ovat liikkeellä uskonnollisista syistä - elleivät he sitten aja omaa islamilaista maailmanloppuaan samalla tavalla kuin USA:n hihhulihaukat. Jotenkin kaukaa haetulta tuntuu myös ajatus ääri-islamistien suunnittelemasta maailmanvalloituksesta. Ehkä heille riittää puolikas maailmaa? Ehkä he haluavat saada kaikki maailman islamilaiset valtiot yhdistymään yhdeksi supervallaksi, jonka suuntaan esimerkiksi pohjoisamerikkalaiset eivät uskaltaisi edes vilkaista?

En tiedä. Tiedän vain sen, että vaikka Sudanissa tehdään uusia saavutuksia absurdiuden saralla, ei oikea reaktio ole syyttää kadulla vastaan kävelevää muslimiperhettä. Juuri sitä näitä tapahtumia ohjailevat ihmiskunnan viholliset haluavat enkä halua pelata heidän pussiinsa.

Uskonpuhdistuksen paikkahan tässä olisi, molemmin puolin. Kun uskonnoista karsittaisiin kaikki turha sälä, jäisi jäljelle kehotus: Yrittäkää olla toisillenne kilttejä ja pitäkää huolta myös itsestänne.

Rattus-yhtye totesi jo vuosia sitten, että uskonto on vaara. Samaa sanoi myös Lennon:

Imagine there's no countries
It isn't hard to do
Nothing to kill or die for
And no religion too
Imagine all the people
Living life in peace

(Imagine)


__________________

P.S. Se kaikkein selvin syy tietysti tässä tapauksessa löytyy siitä seikasta, että Darfur sijaitsee Sudanissa ja sinne olisi tarkoitus lähettää ikäviä rauhanturvaajia pilaamaan kiva kansanmurha. Kun kansa kiihotetaan raivoamaan länsimaisia ihmisiä vastaan, on rauhaa vaikeampi mennä turvaamaan. Jokin isompi kuvio näiden yksittäistapausten taustalla kuitenkin häämöttää, enkä nyt tarkoita vain sitä tosiasiaa, että uskonto yleensäkin turhan usein on PCP:tä kansalle.

__________________


Tuo uutinen voisi muuten olla Daniil Harmsin novelli, tähän tyyliin:

Muuan opettaja tuli antaneeksi luokan nallelle saman nimen, joka oli jo yhdellä hänen oppilaistaan. Tämä toimenpide oli sikälikin onneton, että oppilaan nimi oli alun alkaen kuulunut eräälle kuuluisalle profeetalle - meille ei liene yllätys se, että tuhannet ihmiset raivostuivat yhtä aikaa kuultuaan nallen nimen ja juoksivat ulos taloistaan ja ryhtyivät vaatimaan opettajalle kuolemantuomiota.

Maan heikko hallitus kuitenkin tyytyi ajamaan opettajan ulos maasta, mikä tällaisessa vakavassa rikoksessa on sietämätöntä ja omiaan pahentamaan järjestynyttä kansainvälistä nallerikollisuutta.

Anonyymi:






Kuvastaja-palkintoraadin perusteluista:

...fantastisen hieno fantasiakirja. Sellaista ideoiden ilotulitusta, että moni vähälahjaisempi kirjailija olisi kirjoittanut näistä aineksista useampia kirjoja. Oikeaa fantasiaa, johon on onnistuneesti sekoitettu pikkukaupunkimiljöötä, paikallisia juonitteluja ja paikkakunnan 'suuria taiteilijoita'.

Joinakin päivinä maailman pahuus ja epäoikeudenmukaisuus alkavat ottaa päähän siinä määrin, että tekisi mieli perustaa viisi puoluetta, kuusi terroristijärjestöä ja seitsemän armeijaa, joiden avulla tehtäisiin eräitä pikku korjauksia kaikkeuteen.

Epäilen vain, että kaikki radikaalit yritykset korjata maailmaa sysäävät sitä vain entistä pahempaan suuntaan. Ajatelkaa nyt vaikka Jeesusta, joka yritti opettaa ihmistä rakastamaan lähimmäistään - mitä siitä seurasi? Njaa. Seuraamuksia esiteltiin taannoisessa dokumentissa Jumalan ystävät, jossa yhdysvaltalaiset hihhulit, uskonnollisen äärioikeiston fanaattiset kannattajat, pelottelivat mm. minut miltei hengiltä. Mitä hittoa? Ovatko nuo tosissaan?

Jokin aika sitten Henry Rollins haastatteli Marilyn Mansonia. Nähdäkseni Manson on huomattavasti enemmän samalla aaltopituudella kristinuskon ykkösidolin kanssa kuin nämä amerikkalaiset ökyjeesustelijat, joille esimerkiksi hedelmöitettyjen munasolujen ja euthanasiaa kaipaavien ihmisten henget ovat äärimmäisen arvokkaita ja säilyttämisen arvoisia samalla, kun he kannattavat kuolemantuomiota (joka sattuu turhan usein myös viattomien kohtaloksi, kiitos erehtyväisen oikeusjärjestelmän) ja pommi-iskuja vieraisiiin maihin, vaikka siinä sivussa räjähtääkin joukko muslimilapsia tai muita uhrattavissa olevia ihmisiä.

Ei ilmeisesti pidä yrittää parantaa maailmaa, ainakaan liikaa. Kauniit ajatuksetkin ovat kuin se viesti, joka lasten leikissä kuiskataan eteenpäin: jo viidennen kuiskaajan kohdalla viesti on todennäköisesti kääntynyt päälaelleen. Ja paskaksihan viisaatkin sanat muuttuvat, jos ne yrittää pässille syöttää.



Ehkä pitäisi vain etsiä lammikko, jossa ui pieniä pörröisiä ankanpoikasia, ja mennä kellumaan niiden keskelle joksikin aikaa.

Joskus - tai oikeastaan aika useinkin - tapaa nuoria ihmisiä, joilla on tavoite, unelma, päämäärä: kirjoittaa kirjallisuutta, tulla kirjailijaksi. Jotkut suhtautuvat haaveeseensa maltillisemmin, toisten haave on kiihkeämpää lajia: tavoitteesta ei tingitä, vaan kirjailijaksi tullaan, vaikka se sitten vaatisi mitä.

Romaanissani oleva Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura oli ensin nimeltään Tulevien Kirjailijoiden Kerho. Yhtä kaikki kyse on lapsista tai nuorista, jotka eivät osaa suhtautua kirjallisuuteen samalla tavalla kuin muut - lukijoina, tai ehkä lukematta jättäjinä - vaan joiden on pakko kirjoittaa omia kirjoja. Itse olen haaveillut kirjailijuudesta ihan pikkulapsesta lähtien, olinhan ahkera kirjastonkäyttäjä ja parantumaton jos-jokin-vaikuttaa-kiinnostavalta-niin-yritä-sitä-itsekin-ihminen. Tosin kunnon draivi iski päälle vasta päälle parikymppisenä, kun aloin kirjoittaa kauhunovellia Portin novellikilpailuun, ja siitäkin kului vielä aikaa muutamia vuosia, ennen kuin ymmärryksen kriittinen massa kallossani kasvoi niin suureksi, että olin valmis kirjoittamaan kirjallisuutta.

Ihmisiä on totisesti useampaa lajia. Jotkut hakeutuvat luonnostaan erilaisiin porukoihin potkimaan tai lyömään palloa, järjestämään tapahtumia, esittämään näytelmiä tai juomaan kiljua. Toiset tarkkailevat kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa ja sulattelevat kokemuksiaan ja oksentavat kaiken lopulta ulos kirjan muodossa. Jotkut onnekkaat taas osaavat vain keskittyä elämään elämäänsä ilman jatkuvaa tarvetta työstää, pohtia, analysoida, rakentaa merkityksiä ja dekonstruoida niitä.

Kun yrittää ymmärtää niin syvällisesti, ettei tajua enää mitään, on tärkeää tavata välillä Sisäinen Eläin, joka keskittyy elämään hetkessä eikä sovita kaikkea koko ajan draamallisille kaarille. Sisäisen Eläimen voi tavata monellakin tavalla, moni löytää sen pullosta, ja ehkä siinä on yksi syy siihen, että niin monet kirjailijat ovat myös alkkiksia. Itse en pulloa ehdi kovin usein kallistella, itse asiassa juopottelu ei ole enää vuosiin jaksanut innostaa niin paljon että saisin lähdetyksi viihteelle muutamaa kertaa useammin vuodessa, mutta toisaalta minä en olekaan kokopäiväinen kirjailija.

_________________________

Viime aikoina en ole oikein ehtinyt enkä jaksanut lukea kirjoja. Aloitan niitä kyllä, mutta jotenkin ne vain tuppaavat jäämään kesken. Poikkeuksen muodosti J. Pekka Mäkelän uusin romaani Nedut, jonka hankin hyllyyni - ja yllättäen, luettuani alun, se pakottikin minut lukemaan pitemmälle ja loppuun saakka. Jopa rakkaat Lucifer- ja Fables-sarjakuvani jäivät sivuun siksi aikaa.




Arvosteluissa Nedut-romaania on luonnehdittu mm. viihdyttäväksi. Se oli tosiaankin hyvin helppo lukea alusta loppuun, väsynytkin mieli janosi lisää tekstiä, joka ei suinkaan ollut vailla syvyyttäkään. Välillä tuli mieleen, että Nedut on sukua Itkosen romaanille Anna minun rakastaa enemmän - reaalifantastisilla lisukkeilla.

_____________________________


Taannoin raportoin ongelmistani plasmatelkkarin kanssa - kuvaan tuli muutaman kuukauden käytön jälkeen se pystysuora viiru, ja minulle tuotiin kuukausi sitten tilalle uusi samanlainen Panasonicin kone. Sekään vain ei ollut täysin toimiva: heti ensimmäisenä iltana tv alkoi harrastaa lyhyitä sammahteluja, jotka pimennyksen kautta tietysti heittivät dvd- tai digiboksikanavalta takaisin livekanavalle. Luulin, että kyse on talon sähköistä, mutta kun vika jatkui hankittuani ups-laitteen, joka eliminoi lyhyetkin sähkökatkot ja alijännitteet, oli selvää, että minulle oli tuotu viallisen telkkarin tilalle viallinen telkkari. Loistavaa tuuria! Huomenissa kuulen, tuodaanko minulle Veikon Koneesta kolmas telkkari, vai yritetäänkö asiaa kenties selvittää jollain muulla, vähemmän tyydyttävällä tavalla...

O tempora, o plasmatelkkareita...

______________________________

Olen viettänyt parin illan ajan aivolomaa. En ole erityisemmin viitsinyt korjata novelleja enkä tehdä mitään muutakaan, ja juuri nyt on meneillään esseemyrskyä edeltävä tyyni kausi. Katselin Seinfeldin kahdeksannen tuotantokauden loppuun. Kas siinä sitcom, joka heijastelee melko täydellisesti minun huumorintajuani. Säälin vilpittömästi niitä nykynuoria, joilla ei ole ollut tilaisuutta tutustua kyseiseen sarjaan ja jotka eivät ymmärrä hankkia sitä boksina.

_______________________________

Kirjoitin ja lähetin Opettaja-lehteen kirjoituksen, jossa kyseenalaistin OAJ:n nokkamiehen toiminnan tehyläisten palkkakuopasta kömpimisen aikana - Kangasniemihän tanssi hoitajien sormien päällä, minkä ehti. Sain vastauksenkin, OAJ:n neuvottelupäälliköltä. Epälojaaliahan tämä on omaa liittoa kohtaan, mutta kun minun mielestäni joskus olisi aika laittaa omat edut edes hetkeksi sivuun ja korjata maailmaa oikeudenmukaisemmaksi...

________________________________

En ole koskaan nähnyt enneunia, toivon mukaan en aloittanut nytkään. Viime yönä nimittäin olin Korpilahdella. Zombit olivat nousseet haudoista ja tuhonneet apuun lähetetyn armeijan yksikön. Mukavia unia. Jokaisella on omat stressiunensa - minulla stressi ilmenee yleensä zombien muodossa. Zombit on helppo tulkita tekemättömiksi töiksi ja muiksi stressinaiheiksi, jotka mieli yrittää turhaan pitää haudattuina.

Lehdessä luki, että kolmannes suomalaisista kärsii kaamosväsymyksestä. Kaksi kolmannesta sitten vähättelee ilmiötä ja hokee, että asenteesta siinä vain on kyse. Ehkä onkin. Jos korjaisin asennettani niin, että uskaltaisin irtisanoutua työstäni ja lähteä talveksi etelään, missä aurinko kuulemma yhä paistaa, mieli varmasti piristyisi.

Pimeässä vuodenajassa on se ikävä puoli, että välillä ei jaksa tehdä yhtään mitään. Tulee tekemättömyyden kausia ja syyllisyydentuntoja, ahdistusta siitä että aivan hyvää aikaa heitetään hukkaan käyttämällä se ihan pelkkään olemiseen. Kun pitäisi hoitaa rästihommia päivätyön suhteen, kirjoittaa kirjoja ja edistää sivuprojekteja. Aamuisin tekisi mieli kammeta unien portti uudestaan auki, päästää ne unen zombit arkeen aiheuttamaan sekasortoa ja jäädä itse kotiin nukkumaan vähän lisää.

Yksi synkeimmistä lukemistani tarinoista on H. C. Andersenin Tyttö joka astui leivän päälle. Siinä tyttö, äitinsä varoituksista huolimatta, ylittää lätäkön astumalla leivän päälle, koska ei halua liata uusia kenkiään. Tyttö putoaa lätäkön läpi noidan valtakuntaan, missä hän riippuu vankina kuolemaansa saakka. Onnelliseksi lopuksi tyttö kuolee lopulta ja hänen sielunsa lentää lintusena taivaaseen.

Siinäpä kuva työelämästä.